Tahtoisin seurustella, rakastaa niin kovin kuin suinkin osaan, mutta minä pelkään, pelkään niin etten edes sanoiksi osaa sitä pukea, pelkään satuttavani toista. Minunlaiseni ihmisen kanssa ei ole helppo olla, ihmisen joka voi pienessä hetkessä alkaa vihata omaa vartaloaan tai pahimmassa tapauksessa jopa kumppaninsa vartaloa. En voisi kuvitella seurustelevani itseäni hoikemman ihmisen kanssa, koska kaipaan niin kovin sitä tunnetta kun saan olla pieni ja käpertyä toisen syliin. Mutta kun oma keho tuntuu niin usein liian suurelta, miksi ei toisenkin keho tuntuisi kun se on vielä omaakin kookkaampi? Pelkään liian kovin, että rikon toisen ihmisen omalla epävarmuudellani ja mahdottomilla vaatimuksillani.
Vihaan ”sitten kun elämää”, koska hetkeä nimeltä sitten ei välttämättä koskaan tule. Olen vaikea, koska tiedän liian hyvin mitä haluan olla ja mitä toivon kumppanini olevan. Ongelmana vain on se, että minä olen sitä jotain vasta vuosien päästä ja hänenkin tulisi olla sitä vasta sitten. Nyt olen liian heikko ollakseni urheilullisen, älykkään ja itsevarmuutta puhkuvan ihmisen kanssa, kun itse vasta etsin itseäni. Silti minusta tuntuu niin väärältä ajatus siitä, että rakastuisin ihmiseen, joka vastaa tämänhetkisiä toiveitani, mutta ei niitä vuosien päähän sijoittuvia. Tuntuu moraalisesti väärältä seurustella, jos ei pysty lupaamaan rakkauttaan loppuelämäksi, ainakin sitä että yrittää. Tietenkin on mahdollista, että muuttuisimme yhdessä, mutta todennäköisempää että kasvaisimme erillemme.
Elämässäni on käsittämättömän suuri ristiriita, enkä uskalla edes ääneen lausua sitä, ettei se vahingossakaan kohteensa korviin kantaudu. Olen ihastunut erääseen, mutta yksi pieni kohta tässä salaperäisessä ihastuksessani ahdistaa. Yhtäkkiä pienestä asiasta on tullut suuri, niin suuri että se saattaa estää koko suhteen syntymisen. Vihaan pinnallisuuttani, mutta en voi sille yhtään mitään.
2 kommenttia:
Minun mieheni kärsii joka ainoa päivä komplekseistani. ;-) On hirveää olla painavampi kuin mies (tällä hetkellä), kun olen raskaana. Mies on ikuinen hoikka poika diabeteksensa "ansiosta". Tunnen itseni valaaksi hänen rinnallaan - vaikka mies toitottaa toistamiseen, että olen ihan hyvän näköinen, vaikka olenkin raskaana.
Minäkin pelkäsin seurustelua ennenkuin koin totaalisen pysähdyksen vakavan sairauden muodossa. Sen jälkeen lakkasin pelkäämästä elämää ja tajusin, että tyrmäävän komea mieskin voisi huolia minut (olin aina pitänyt itseäni jotenkin mutia naisia huonompana). No lopulta päädyin kilttiin ja ei niin suosittuun mieheeni, joka osoittautui kuitenkin aikaa myöten oikeaksi valinnaksi.
Ei sitä tiedä, jos ei heittäydy. Monen monta miestä tuli testattua ennen kuin törmäsin mieheeni. Pitää vain antautua elämän vietäväksi. :-)
Itsellänikin on paha tapa tyytyä kiltteihin ja huomaavaisiin ihmisiin, joiden kanssa on toki hyvä olla, mutta henkinen kasvu pysähtyyy. Tämän tyyppiset ihmiset eivät oikeasti ole ihastukseni kohteita, mutta tunnen oloni turvalliseksi, koska tiedän etten ole missään huonompi. Tällä kertaa en kuitenkaan aio tehdä sitä, vaan rakastun ihmiseen, jossa on haastetta, älykkyyttä ja kauneutta. Mitä sitten jos toisinaan alemmuuden tunne iskee, tunne se vain on ja siitä on mahdollista taistella eroon :)
Lähetä kommentti