Ikävä ja toivo

Eilen päivällä itkin taas menetetyn rakkauteni perään, elämäni ensimmäisen sielunkumppanin, joka hetkessä ymmärsi minua yhtä hyvin kuin isäni. Oli niin ikävä hänen nahkatakkinsa tuoksua ja sitä natinaa mikä takista lähti kun puristin häntä hartioista. Oli ikävä hassuja pipojamme ja niitä katseita, joilla toisiamme katsoimme. Jokaista halausta ja hänen syliinsä käpertymistä minulla oli ikävä, sielussa polttava tuska siitä ettemme enää milloinkaan näkisi toisiamme. Seksiä minun ei ollut ikävä, en muistanut yhtäkään suudelmaa, en hänen huultensa makua tai pehmeyttä, en parran hentoa kutitusta, mutta sen nahkatakin minä muistin. Muistin jokaisen seksin jälkeisen hetken, kun tuijotimme kattoon ja paransimme maailmaa, kaikki ne savukkeet jotka poltimme alasti parvekkeella ja hän ihaili vartaloani. Erityisesti muistin sen tunteen, kun tunsin ensi kertaa elämässäni kelpaavani.

Luulin etten koskaan enää saisi kokea mitään vastaavaa, kukaan ei olisi yhtä hippi kuin hän oli, yhtä älykäs ja keskusteluja rakastava, yhtä huoleton ja epäitsekäs, yhtä nautinnonhaluinen ja elämää rakastava. Sitten se tapahtui, sain viestin täydelliseltä tytöltä, jota halusin ensi silmäyksestä asti, halusin painaa huuleni häntä vasten, sulkea syliini ja varastaa hänet maailmalta. Yhdessä voisimme olla jotakin, mikä tekee tästä maailmasta paratiisin, säteillä rakkautta kaikkialle ympärillemme.

Todellisuudessa minä en tiedä, mitä tyttö minusta haluaa. Nyt hän vaikuttaa kiinnostuneelta, mutta koskaan ei tiedä vaikka hän pettyisi ulkonäkööni tai luonteeseeni heti tavattuamme, tai toisinpäin. Kukaan ei tiedä, miten tässä romanssissa käy. Mutta miksi välittäisin, miksi murehtisin tulevaa, kun voin elää tässä hetkessä rakastuneena, innostuneena ja täynnä unelmia. Jokainen tällainen hetki korvaa tuhat huonoa, jokainen tällainen hetki saa perhoset heittämään kärrynpyörää vatsassa. En kuule enkä näe mitään muuta kuin onneni ja rakkauteni. Tämä rakkaus on vasta todellisen rakkauden haavekuva, mutta aitoa tunnetta silti.