Minä en halua olla se tyttö, joka minä tällä hetkellä olen. En halua katsoa paisunutta kuvajaistani peilistä ja myöntää, että olen menettänyt kontrollin täydellisesti. Luulin parantuneeni, täyttyneeni voimalla ja hyvällä itsetunnolla, mutta en se ollutkaan minä, joka minua pinnalla kannatteli. Nyt ymmärrän miksi en halunnut luopua miehestä, jonka tiesin olevan väärä minulle, väärää sukupuolta ja toisen oma. Vaikka koko suhteemme oli mahdoton, hän silti piti minua kehuillaan ja viisaudellaan pinnalla. Hän uhmasi kohtaloa ja varasti minut syömishäiriöltä. Hän taikoi siivet selkääni, mutta vain hetkeksi. Menetin kaiken voiman hänen mukanaan, enkä edes huomannut sitä.
Tuijotan kuvajaistani ja kavahdan turvonnutta olemustani, 3-4 ihraista lisäkiloa hyllyy vatsassani ja reisissäni, enkä pysty antamaan itselleni anteeksi. Olen pitänyt kynsin ja hampain kiinni lupauksestani olla oksentamatta, mutta olen syönyt kadotetun ystävän kaipuuseen, riittämättömyyden pelkoon ja siihen kipuun joka lähtee pakosta puolustaa erilaisuuttani. En ymmärrä miten olen voinut antaa itseni lihoa, minä joka niin vihaan läskiä ja voimattomuutta. Oliko kaikki uusi ja opittu vain sanoja, joita hän kantoi mukanaan? Eikö yksikään niistä lauseista tavoittanut tajuntaani, vai pystynkö minä rakastamaan itseäni vain silloin kun joku muu kertoo minun olevan tärkeä?
Luin jostain, että naiset käyttävät mielettömästi energiaa vartalonsa muokkaamiseen ja murehtimiseen. Ja minä niin vannoin, etten olisi yksi heistä. Vannoin että kiinnittäisin huomioni älykkyyteeni, upeisiin mahdollisuuksiin elämässä ja itseni täydelliseen hyväksyntään. Minä haistattaisin pitkät kauneusihanteille ja juhlisin oikeutta päättää itse omasta ulkonäöstä, minua ei median tai miesten luomat kauneusihanteet hätkähdyttäisi. Miten kävikään? Muutama lisäkilo ja koko elämäni on romahtaa, on niin ruma olo että voisin pysytellä neljän seinän sisällä loppuelämäni. Tällä kertaa en voi syyttää ihanteita tai ympäristön paineita, koska syyllinen olen minä itse. Jos kyse olisi anorektisen kehon tavoittelusta, voisin käskeä pääni sisällä olevaa syyttäjää pitämään turpansa kiinni, muttei kyse ole siitä. Tällä kertaa ääni kuuluu omalletunnolle, joka kehottaa kunnioittamaan itseään. Nämä kilot eivät ole tulleet tuomaan lisää terveyttä vaan viemään terveet elämäntavat mukanaan. Minulla ei ole ainuttakaan selitystä sille, miksi olen viikkoja myrkyttänyt elimistöäni roskaruualla.
Nyt tuntuu pahalta, mutta onneksi olen viimein havahtunut vaihtamaan suuntaa tielläni. On ymmärrettävää, että suuret elämänmuutokset saavat tasapainon (kuten esimerkiksi ruokavalion) järkkymään. Silti minä luulin olevani vahvempi, jaksavani taistella kaikesta vastustuksesta huolimatta. Luulin kestäväni kaikki ne arvostelevat kommentit, jatkuvan varpaillaan olon ja tarpeen selitellä valintojaan vuorotellen jokaiselle läheiselle ihmiselle. Olisi pitänyt arvata, että johonkin se purkautuu. Nyt on kuitenkin pakko hyväksyä tämä tilanne juuri sellaisena kuin se on, halusinpa sitä tai en. Jos jotain tästä opin, niin enää en selittele kenellekään mitään. Tästä lähtien totean vain, että olen sitä mitä olen ja varsin ylpeä siitä. Vain minä voin antaa itselleni luvan elää täysillä.
3 kommenttia:
Lähituntumassa ollut pari ihmistä joilla ollut paha syömishäiriö. Molemmat ovat "toipuneet" ja ovat täysin oireettomia, mutta molemmat sanovat että syömishäiriö on jotain minkä saattaa vetää pakasta, jos elämässä tulee pahoja kriisinpaikkoja.
Voimia sinulle. Tiedän että selviät.
Ps. Semmoinen kirja kuin Lupa syödä kannattaa tsekata.
On ihan totta, että ruokailut alkavat mennä sekaisin hankalissa ja stressaavissa elämäntilanteissa. Omalla kohdallani ruoka on ainakin se ensimäinen asia mihin pahaolo purkautuu.
Kiitos! Mäkin uskon selviäväni. Jonain päivänä osaan vielä syödä niin, etten lihoa enkä laihdu. Tasapainon löytäminen syömisten suhteen on välillä vaan tosi vaikeaa, kun on viimeiset kymmenen vuotta syönyt enemmän tai vähemmän väärin. (Ja kiitos kirjavinkistä, täytyy joku päivä etsiä se kirjastosta)
Jep, eteenpäin vain.
Lähetä kommentti