Oivalsin tänään asian, mikä on oikeastaan itsestäänselvyys, mutta toisinaan hankala toteuttaa käytännössä. Lähtökohtana oli se, että olin joutunut mielettömän ahdistuksen valtaan parin vähän suuremman laskun vuoksi. Halusin vain itkeä ja sääliä itseäni, piiloutua koko maailmalta. Sitten keksin, että velka pysyy joka tapauksessa samansuuruisena olinpa iloinen tai surullinen. Tänään tässä hetkessä en voisi vallalla oleviin olosuhteisiin vaikuttaa, mutta omaan mielialaani voin. Voin kiinnittää huomiota kaikkiin hyviin asioihin elämässäni ja lakata murehtimasta niitä asioita, jotka ovat tavalla tai toisella pielessä.
Miksi on niin vaikea ymmärtää, että tänään painan tämän verran, näytän juuri tältä ja asun tämänhetkisessä asunnossani? Vaatekaapin sisältö ei muutu kiukuttelemalla, paino ei putoa yhdessä päivässä enkä asu unelma-asunnossani vielä vuosiin. Voin kuluttaa päiväni joko nauttien siitä mitä minulla on tällä hetkellä tai murehtia kaikkea sitä mitä minulta puuttuu. Voin kuluttaa energiani tuomitsevien kommenttien pelkäämiseen tai iloita siitä, että 90 % tuttavistani hyväksyy minut juuri tällaisena. Voin istua himassa voivottelemassa yksinäisyyttäni, sitä ettei minulla ole tyttöystävää jonka kanssa jakaa elämäni, tai voin nauttia sinkkuudestani niin kauan kuin sitä vielä kestää. Elämä on täynnä pieniä valintoja ja onni on hyvin pitkälti lähtöisin positiivisesta ajattelutavasta. Haluan olla onnellinen tänään, en vasta sitten kun olen parisuhteessa, unelmaduunissa, täydellisessä kehossa jne. Päivää, jolloin kaikki olisi sata prosenttisesti kohdallaan, ei ole olemassakaan. Sinä päivänä kun olen saanut kaikki ne asiat joita tänään himoitsen, olen varmasti jo luonut monta uutta unelmaa tulevaisuuteni varalle. Unelmoiminen on sallittua ja toivottavaakin, mutta siinä sivussa pitäisi muistaa elää tätä päivää niin kuin se olisi viimeinen.
Tästä lähtien aion uskoa siihen, että elämä kantaa…
4 kommenttia:
Minäkin sain s**tana sakot VR:ltä, vaikka olen joka kerta kuuliaisesti maksanut lippuni. Mutta en aio pilata päivääni murehtimalla. :-D
Ja kamppailen ja tuskailen painonnousua vastaan joka ainoa päivä, koska olen lihomiseen taipuvaista sorttia ja olen raskauden takia turvoksissa kuin vesi-ilmapallo. Synnytyksen jälkeen alkaa kyllä himolaihdutus, jos nyt lapset antavat minun edes hiukkasen nukkua...
Jotkut ihmiset vain joutuvat vahtimaan painoaan enemmän ja saavat silloin myös helpommin syömiskomplekseja. Minun neuroottisuuttani syömisen suhteen voisi jo kutsua kompleksiksi, vaikka mitään diagnoosia en koskaan ole saanutkaan.
Jep, murehtiminen ei kannata. On mahdotonta enää vaikuttaa tämän päivän painoon, ulkonäköön, tilin saldoon yms., mutta siihen suuntaako katseensa vahvuuksiin vai heikkouksiin, onko kiitollinen vai murheellinen, voi vaikuttaa :)
Pelottavaa, olen ajatellut täsmälleen samaa asiaa viimeiset päivät. :) Kiitos muuten sinulle, kun kirjoitit aikanaan aamuteksteistä (olithan se sinä, vai muistanko ihan väärin?). Siitä on ollut minulle suunnattomasti apua.
Joo, olin se minä. Aamusivuista on ollut tosi paljon hyötyä ainakin omalla kohdallani. Niiden kautta nousee esille mitä todella haluan, mitä pelkään jne. Moniin asioihin on löytynyt ratkaisuja. Hyvä, että ne toimivat sinunkin kohdallasi :)
Lähetä kommentti