Sekavia tunteita ja homofobiaa

Olen yhtä vaikea naisten kuin miesten kanssa. Luulin, että elämä helpottaisi kun vihdoin löytää itsensä, mutta yhtä vaikeaa se on edelleen. Tapani mukaan en ihastunut yhteen vaan kahteen ihmiseen. Toinen vaalea ajattelija, taiteilija joka ei osaa sitoutua, toinen tumma vastakohtani, jonka kanssa osaan olla oma itseni. Tyttö, jonka käteen tartun ja tunnen olevani turvassa, hyvä tällaisena. Ensimmäinen haasteellinen unelmieni nainen, jonka kanssa en osaa olla alkuunkaan. En tiedä hyppäisinkö seikkailuun tytön kanssa, joka välittää minusta ja tahtoo olla kanssani vai taistelisinko henkilöstä, joka sekä antaa että ottaa enemmän.

Olen taipumassa tumman tytön puoleen, mutta samalla pelkään sen olevan virhe. Ehkä sitä ei edes tarvitse olla samanlainen toisen kanssa, molemminpuolinen tahto yrittää saattaisi riittää. Sitä saattaisi ajan kanssa kasvaa yhteen ja löytää yhteisiä mielenkiinnonkohteita. Sydän on jo särkynyt niin moneen kertaan, että yksi kerta lisää tuskin saisi enää suurta vahinkoa aikaiseksi. Suhde saattaisi opettaa, muuttaa elämää. Ainut asia, mikä tämän voisi ratkaista, on heittäytyminen toisen syliin pelkäämättä. Luottamus aikaan. joka lopulta paljastaa oikeat vastaukset.

Eilinen oli yhtä draamaa. Olimme tytön kanssa siskoni ja hänen miehensä luona viettämässä iltaa alkoholin kera. Osasin kyllä odottaa vastustusta lesbouttani kohtaan, mutta en niin törkeitä rinnastuksia ja toisen tunteiden huomiotta jättämistä. Ilta oli vasta alkanut, kun siskoni mies keksi verrata homoutta varastamiseen, sitä joko päättää tehdä niin tai jättää tekemättä, rangaistus tulee vääryydestä aina. Minusta tuollaiset rinnastukset ovat epäreiluja ja huonosti perusteltuja. Ihan kuin lesbous olisi valinta siinä missä varastaminenkin, ihan kuin se vahingoittaisi kohdettaan siinä missä ryöstön uhriksi tuleminen. Ihan kuin minulla ei olisi oikeutta olla oma itseni, kokea rakkautta siinä missä muutkin. Sitäkö he tahtovat, pakottaa minut kulissi liittoon miehen kanssa helvetin uhalla? Suutuin, mutta en välittänyt, miellyttämisen ajat ovat elämästäni ohi. Tartuin tyttöäni kädestä ja suutelin häntä, kukaan ei enää vahingoita minua pelolla ja häpeällä.

Kuulin myös siskoltani hänen ja äitimme keskustelusta, joka on käyty minun selkäni takana. Äitini, joka on ollut hyvin hiljaa lesboudestani, oli todennut siskolleni, ettei tahdo enää käydä saunassa kanssani. Minua nauratti ja samalla kiukutti, ihan niin kuin minä katselisin omia perheenjäseniäni sillä silmällä, että joku voikin olla noin ennakkoluuloinen. On varmaan lukenut Raamatusta, miten homot himoissaan syttyvät haluamaan naiset naisia ja miehet miehiä. Edes oman tyttären elämä ei näköjään riitä todistamaan, että lesbot ja homot elävät ihan normaalia arkea siinä missä heterotkin. Ihmetyttää vieläkin, mutta uskon hänen ymmärtävän ajan kanssa elämääni seuratessa, etten loppujen lopuksi ole sen ihmeellisempi kuin kukaan muukaan. Luulen että on turhaa edes ottaa asiaa puheeksi, ehkä hänellä vaan kuluu aikansa asian hyväksymiseen.

Taistelu ymmärryksen puolesta jatkuu…

Ikävä ja toivo

Eilen päivällä itkin taas menetetyn rakkauteni perään, elämäni ensimmäisen sielunkumppanin, joka hetkessä ymmärsi minua yhtä hyvin kuin isäni. Oli niin ikävä hänen nahkatakkinsa tuoksua ja sitä natinaa mikä takista lähti kun puristin häntä hartioista. Oli ikävä hassuja pipojamme ja niitä katseita, joilla toisiamme katsoimme. Jokaista halausta ja hänen syliinsä käpertymistä minulla oli ikävä, sielussa polttava tuska siitä ettemme enää milloinkaan näkisi toisiamme. Seksiä minun ei ollut ikävä, en muistanut yhtäkään suudelmaa, en hänen huultensa makua tai pehmeyttä, en parran hentoa kutitusta, mutta sen nahkatakin minä muistin. Muistin jokaisen seksin jälkeisen hetken, kun tuijotimme kattoon ja paransimme maailmaa, kaikki ne savukkeet jotka poltimme alasti parvekkeella ja hän ihaili vartaloani. Erityisesti muistin sen tunteen, kun tunsin ensi kertaa elämässäni kelpaavani.

Luulin etten koskaan enää saisi kokea mitään vastaavaa, kukaan ei olisi yhtä hippi kuin hän oli, yhtä älykäs ja keskusteluja rakastava, yhtä huoleton ja epäitsekäs, yhtä nautinnonhaluinen ja elämää rakastava. Sitten se tapahtui, sain viestin täydelliseltä tytöltä, jota halusin ensi silmäyksestä asti, halusin painaa huuleni häntä vasten, sulkea syliini ja varastaa hänet maailmalta. Yhdessä voisimme olla jotakin, mikä tekee tästä maailmasta paratiisin, säteillä rakkautta kaikkialle ympärillemme.

Todellisuudessa minä en tiedä, mitä tyttö minusta haluaa. Nyt hän vaikuttaa kiinnostuneelta, mutta koskaan ei tiedä vaikka hän pettyisi ulkonäkööni tai luonteeseeni heti tavattuamme, tai toisinpäin. Kukaan ei tiedä, miten tässä romanssissa käy. Mutta miksi välittäisin, miksi murehtisin tulevaa, kun voin elää tässä hetkessä rakastuneena, innostuneena ja täynnä unelmia. Jokainen tällainen hetki korvaa tuhat huonoa, jokainen tällainen hetki saa perhoset heittämään kärrynpyörää vatsassa. En kuule enkä näe mitään muuta kuin onneni ja rakkauteni. Tämä rakkaus on vasta todellisen rakkauden haavekuva, mutta aitoa tunnetta silti.

Rikkinäisen ihmisen parisuhde, jos sellainen joskus koittaa

Tahtoisin seurustella, rakastaa niin kovin kuin suinkin osaan, mutta minä pelkään, pelkään niin etten edes sanoiksi osaa sitä pukea, pelkään satuttavani toista. Minunlaiseni ihmisen kanssa ei ole helppo olla, ihmisen joka voi pienessä hetkessä alkaa vihata omaa vartaloaan tai pahimmassa tapauksessa jopa kumppaninsa vartaloa. En voisi kuvitella seurustelevani itseäni hoikemman ihmisen kanssa, koska kaipaan niin kovin sitä tunnetta kun saan olla pieni ja käpertyä toisen syliin. Mutta kun oma keho tuntuu niin usein liian suurelta, miksi ei toisenkin keho tuntuisi kun se on vielä omaakin kookkaampi? Pelkään liian kovin, että rikon toisen ihmisen omalla epävarmuudellani ja mahdottomilla vaatimuksillani.

Vihaan ”sitten kun elämää”, koska hetkeä nimeltä sitten ei välttämättä koskaan tule. Olen vaikea, koska tiedän liian hyvin mitä haluan olla ja mitä toivon kumppanini olevan. Ongelmana vain on se, että minä olen sitä jotain vasta vuosien päästä ja hänenkin tulisi olla sitä vasta sitten. Nyt olen liian heikko ollakseni urheilullisen, älykkään ja itsevarmuutta puhkuvan ihmisen kanssa, kun itse vasta etsin itseäni. Silti minusta tuntuu niin väärältä ajatus siitä, että rakastuisin ihmiseen, joka vastaa tämänhetkisiä toiveitani, mutta ei niitä vuosien päähän sijoittuvia. Tuntuu moraalisesti väärältä seurustella, jos ei pysty lupaamaan rakkauttaan loppuelämäksi, ainakin sitä että yrittää. Tietenkin on mahdollista, että muuttuisimme yhdessä, mutta todennäköisempää että kasvaisimme erillemme.

Elämässäni on käsittämättömän suuri ristiriita, enkä uskalla edes ääneen lausua sitä, ettei se vahingossakaan kohteensa korviin kantaudu. Olen ihastunut erääseen, mutta yksi pieni kohta tässä salaperäisessä ihastuksessani ahdistaa. Yhtäkkiä pienestä asiasta on tullut suuri, niin suuri että se saattaa estää koko suhteen syntymisen. Vihaan pinnallisuuttani, mutta en voi sille yhtään mitään.

Kohtaloa vai vapautta?

Tammikuussa kirjoitin kohtaloajattelusta otsikolla Everything happens for a reason. Olin silloin täysin sitä mieltä, ettei minkäänlaista kohtaloa ole olemassa, sillä meille on annettu vapaatahto. Olen vieläkin sitä mieltä, että vedämme itse puoleemme olosuhteemme, mutta nyt olen jäänyt pohtimaan meidän valtaamme omiin ajatuksiimme. Ajatukset ovat hyvin pitkälti lapsuuden oppien, tieteen ja monien väärinkäsitysten vankeja. Esimerkiksi itse uskoin pitkään Raamatun Jumalaan sellaisena kuin perheeni oli minulle uskonnon opettanut. Jokaista valintaani varjosti jonkinlainen Jumalan pelko, minä olisin halunnut valita toisin kuin valitsin mutten uskaltanut. Koko elämäni olen tehnyt valintoja sen mukaan minkä olen olettanut olevan oikein, mutta kuinka väärässä voinkaan olla moraalia koskevissa asioissa. Ymmärrykseni kasvaa jatkuvasti, uskallan epäillä useammin ja tehdä valintoja, jotka eivät miellytä ympäristöäni. Silti olen pelkoni vanki, pelkään epäonnistumista, torjutuksi tulemista, enkä uskalla läheskään aina ottaa riskejä. Elämässäni voisi olla niin paljon enemmän, jos en koskaan tuntisi pelkoa ja häpeää. Minun asiani ovat kuitenkin hyvin verrattuna moniin ihmisiin, minun on helppo ajatella positiivisesti ja vetää puoleeni hyviä asioita. Millaisia ajatuksia on hyväksikäytetyillä, jatkuvan pahoinpitelyn urheilla, ihmisillä joilla ei ole luku- ja kirjoitustaitoa? Vaikka ihminen vastaakin itse omasta menestyksestään, niin miten me voisimmekaan vaatia, että jokainen ihminen osaisi tarkoin valita ajatuksensa ja vetää puoleensa vain positiivisia asioita. Ei kaikilla ole yhtä paljon ymmärrystä, viisautta, kokemusta ja mahdollisuuksia, siksi minun mielestäni ei ole oikein haalia kaikkea omaisuutta ja voittoja itselleen jakamatta mitään muille.

Olen kannattanut Kokoomusta niin kauan kuin muistan politiikasta jotain ymmärtäneeni. Syy tähän on hyvin pitkälti se, että olen miettinyt asioita vaan omalta kannaltani. Koska olen uskonut, että jokainen on oman elämänsä herra, niin kuin jossain mielessä onkin, olen ajatellut jokaisella täällä Suomessa olevan yhtäläiset mahdollisuudet menestyä. Palkkaerot ovat olleet mielestäni ok, sillä täällä ihminen voi itse valita ammattinsa. Nyt mietin suuren palkan vaikutusta suosittuihin ammatteihin, onko tietyt alat suosiossa vain ihmisten ahneuden takia. Itsekin meinasin lähteä täysin väärälle alalle vain siksi, että olisin voinut elää yltäkylläisyydessä. Nykyään en enää tarvitse kaikkia mahdollisia tavaroita, vaan keskityn mieluummin seuraamaan todellisia unelmiani ja autan muita silloin kun minulla itselläni on ylimääräistä. Onneksi seuraaviin vaaleihin on vielä aikaa ja ehdin rauhassa miettimään uusia kantojani, mutta alan jo suunnitella vihreiden kannatusta. Haluan olla luomassa parempaa yhteiskuntaa meille kaikille, en vain itselleni.

Tiivistettynä nykyinen kantani on se, että vain totuus saa meidät toimimaan oikein. Toki pelollakin voi hallita tai lahjonnalla, mutta silloin muutokset eivät lähde sisimmästä vaan ovat pelkkää teeskentelyä. Todelliset muutokset tapahtuvat vasta kun tieto tavoittaa ymmärryksen, pelkkä lukeminen ei auta, jos ei opi toteuttamaan lukemaansa myös käytännössä/tunne sydämessään kutsumusta toimia tietyllä tavalla. Olen Platonin kannalla siinä, ettei yksikään tekisi väärin, jos tietäisi miten vahingoittaa teoillaan sieluaan. Väärintekijät ovat vain ihmisiä, joilta puuttuu ymmärrystä. Vahvempien pitäisi näyttää tietä heikommille, ei tuomita ja arvostella. Minulla on hyvin pitkälti vapaatahto, mutta on eri asia ymmärränkö/osaanko/uskallanko käyttää sitä erilaisissa elämäntilanteissa.

Murehtiminen ei muuta mitään

Oivalsin tänään asian, mikä on oikeastaan itsestäänselvyys, mutta toisinaan hankala toteuttaa käytännössä. Lähtökohtana oli se, että olin joutunut mielettömän ahdistuksen valtaan parin vähän suuremman laskun vuoksi. Halusin vain itkeä ja sääliä itseäni, piiloutua koko maailmalta. Sitten keksin, että velka pysyy joka tapauksessa samansuuruisena olinpa iloinen tai surullinen. Tänään tässä hetkessä en voisi vallalla oleviin olosuhteisiin vaikuttaa, mutta omaan mielialaani voin. Voin kiinnittää huomiota kaikkiin hyviin asioihin elämässäni ja lakata murehtimasta niitä asioita, jotka ovat tavalla tai toisella pielessä.

Miksi on niin vaikea ymmärtää, että tänään painan tämän verran, näytän juuri tältä ja asun tämänhetkisessä asunnossani? Vaatekaapin sisältö ei muutu kiukuttelemalla, paino ei putoa yhdessä päivässä enkä asu unelma-asunnossani vielä vuosiin. Voin kuluttaa päiväni joko nauttien siitä mitä minulla on tällä hetkellä tai murehtia kaikkea sitä mitä minulta puuttuu. Voin kuluttaa energiani tuomitsevien kommenttien pelkäämiseen tai iloita siitä, että 90 % tuttavistani hyväksyy minut juuri tällaisena. Voin istua himassa voivottelemassa yksinäisyyttäni, sitä ettei minulla ole tyttöystävää jonka kanssa jakaa elämäni, tai voin nauttia sinkkuudestani niin kauan kuin sitä vielä kestää. Elämä on täynnä pieniä valintoja ja onni on hyvin pitkälti lähtöisin positiivisesta ajattelutavasta. Haluan olla onnellinen tänään, en vasta sitten kun olen parisuhteessa, unelmaduunissa, täydellisessä kehossa jne. Päivää, jolloin kaikki olisi sata prosenttisesti kohdallaan, ei ole olemassakaan. Sinä päivänä kun olen saanut kaikki ne asiat joita tänään himoitsen, olen varmasti jo luonut monta uutta unelmaa tulevaisuuteni varalle. Unelmoiminen on sallittua ja toivottavaakin, mutta siinä sivussa pitäisi muistaa elää tätä päivää niin kuin se olisi viimeinen.

Tästä lähtien aion uskoa siihen, että elämä kantaa…

Pahoinvointia muka suvaitsevaisessa ympäristössä

Minä en halua olla se tyttö, joka minä tällä hetkellä olen. En halua katsoa paisunutta kuvajaistani peilistä ja myöntää, että olen menettänyt kontrollin täydellisesti. Luulin parantuneeni, täyttyneeni voimalla ja hyvällä itsetunnolla, mutta en se ollutkaan minä, joka minua pinnalla kannatteli. Nyt ymmärrän miksi en halunnut luopua miehestä, jonka tiesin olevan väärä minulle, väärää sukupuolta ja toisen oma. Vaikka koko suhteemme oli mahdoton, hän silti piti minua kehuillaan ja viisaudellaan pinnalla. Hän uhmasi kohtaloa ja varasti minut syömishäiriöltä. Hän taikoi siivet selkääni, mutta vain hetkeksi. Menetin kaiken voiman hänen mukanaan, enkä edes huomannut sitä.

Tuijotan kuvajaistani ja kavahdan turvonnutta olemustani, 3-4 ihraista lisäkiloa hyllyy vatsassani ja reisissäni, enkä pysty antamaan itselleni anteeksi. Olen pitänyt kynsin ja hampain kiinni lupauksestani olla oksentamatta, mutta olen syönyt kadotetun ystävän kaipuuseen, riittämättömyyden pelkoon ja siihen kipuun joka lähtee pakosta puolustaa erilaisuuttani. En ymmärrä miten olen voinut antaa itseni lihoa, minä joka niin vihaan läskiä ja voimattomuutta. Oliko kaikki uusi ja opittu vain sanoja, joita hän kantoi mukanaan? Eikö yksikään niistä lauseista tavoittanut tajuntaani, vai pystynkö minä rakastamaan itseäni vain silloin kun joku muu kertoo minun olevan tärkeä?

Luin jostain, että naiset käyttävät mielettömästi energiaa vartalonsa muokkaamiseen ja murehtimiseen. Ja minä niin vannoin, etten olisi yksi heistä. Vannoin että kiinnittäisin huomioni älykkyyteeni, upeisiin mahdollisuuksiin elämässä ja itseni täydelliseen hyväksyntään. Minä haistattaisin pitkät kauneusihanteille ja juhlisin oikeutta päättää itse omasta ulkonäöstä, minua ei median tai miesten luomat kauneusihanteet hätkähdyttäisi. Miten kävikään? Muutama lisäkilo ja koko elämäni on romahtaa, on niin ruma olo että voisin pysytellä neljän seinän sisällä loppuelämäni. Tällä kertaa en voi syyttää ihanteita tai ympäristön paineita, koska syyllinen olen minä itse. Jos kyse olisi anorektisen kehon tavoittelusta, voisin käskeä pääni sisällä olevaa syyttäjää pitämään turpansa kiinni, muttei kyse ole siitä. Tällä kertaa ääni kuuluu omalletunnolle, joka kehottaa kunnioittamaan itseään. Nämä kilot eivät ole tulleet tuomaan lisää terveyttä vaan viemään terveet elämäntavat mukanaan. Minulla ei ole ainuttakaan selitystä sille, miksi olen viikkoja myrkyttänyt elimistöäni roskaruualla.

Nyt tuntuu pahalta, mutta onneksi olen viimein havahtunut vaihtamaan suuntaa tielläni. On ymmärrettävää, että suuret elämänmuutokset saavat tasapainon (kuten esimerkiksi ruokavalion) järkkymään. Silti minä luulin olevani vahvempi, jaksavani taistella kaikesta vastustuksesta huolimatta. Luulin kestäväni kaikki ne arvostelevat kommentit, jatkuvan varpaillaan olon ja tarpeen selitellä valintojaan vuorotellen jokaiselle läheiselle ihmiselle. Olisi pitänyt arvata, että johonkin se purkautuu. Nyt on kuitenkin pakko hyväksyä tämä tilanne juuri sellaisena kuin se on, halusinpa sitä tai en. Jos jotain tästä opin, niin enää en selittele kenellekään mitään. Tästä lähtien totean vain, että olen sitä mitä olen ja varsin ylpeä siitä. Vain minä voin antaa itselleni luvan elää täysillä.

Vieläkö jaksatte rakastaa minua?

Hassua, miten ihminen voikin olla yhtä aikaa niin totaalisen voimaton, väristä kauhusta ja helpotuksesta, olla vapaa ja toisaalta niin kahlittu totuuteen, johon ei osaa suhtautua oikein mitenkään. Kolmen tunnin kuohuttavan keskustelun jälkeen istun koneella pää täynnä ajatuksia ja mietin onko niitä ylipäätänsä mahdollista ilmaista mitenkään. Täällä vanhempieni turvallisessa, mutta odotuksia täynnä olevassa kodissa, on lupa olla oma itsensä, mutta toisaalta juuri se oleminen saa kaiken järkkymään ja harhaillen etsimään uutta paikkaansa. Koska en enää tiedä mitä tehdä, tyydyn olemaan vain tässä, en yritä enää yhtään mitään.

Hetki sitten käyty keskustelu koski seksuaalista suuntautumistani. Koko aihe saa minut herkistymään, vuodattamaan ilon ja tuskan kyyneleitä. Koko elämäni on revittynä auki, levitettynä pöydälle kaikkien ihmeteltäväksi, ja minä vapisen, pelkään jokaista katsetta ja sanaa. Tahdon tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin olen, koko sydämeni toivoo, että joku ymmärtäisi. Isäni täydellinen hyväksyntä loihtii hetkessä hymyn kasvoilleni, äitini epätoivoa täynnä olevat silmät puolestaan nostavat syyllisyyden ja häpeän tunteita pintaan. Tiedän pettäneeni hänen kaikki odotuksensa ja unelmansa, jotka hän on luonut tulevaisuuttani varten. Minä en vain jaksa enää miellyttää ja teeskennellä, yksikään soluni ei enään suostu alistumaan valheelle. Olen tässä näin juuri niin vajavaisena, rikkinäisenä ja nurkkaan ahdistettuna, ainoana vaihtoehtonani totuus, jota vastaan en enää jaksa taistella.

Matkustimme muistoissamme kymmenen vuotta menneisyyteen, jossa olin lapsi, joka ei osannut hyväksyä sukupuoltaan. Päivään, jolloin äitini kiiruhti psykiatrin luokse kauhuissaan kysymään, mikä minua vaivaa. Hän pelkäsi, ettei minusta tulisi normaalia, suorastaan halveksi mahdollisuutta, että hänen tyttärestään tulisi lesbo. Enää en muista, miten sain asian selville, mutta tiedän hänen hakeneen jonkinlaisia kasvatusneuvoja, jotta minusta ei tulisi valtaväestöstä poikkeavaa. Samaan aikaan alkoi syömishäiriö, josta ensimmäisessä blogitekstissäni kerron. Neuvoista huolimatta minun oli etsittävä itse itseni.

Kerroin kirjoittaneeni listan muutama viikko sitten. Tämä lista sisälsi pakkoheterouden ja lesbouden plussat ja miinukset. En kertonut, miten huusin tuskasta, kun ymmärsin tuhonneeni teeskentelyllä lähes koko elämäni. Miten jokainen valhe ajoi minua toistansa pahemmin syömishäiriön syövereihin, rikkirepiviin ihmissuhteisiin, viiltelyyn, ahdasmielisyyteen, vihaan ja katkeruuteen. Pahimmalta tuntui se, että luulin olevani kelpaamaton myös Jumalalle, matkalla suoraan helvettiin. Tuskin yksikään ulkopuolinen voi ymmärtää, miltä tuntuu herätä jokaiseen päivään peläten helvetin liekkejä. Totuus puolelle sijoittui yksi ja ainoa miinus, ihmisten halveksunta. Valhetta kannattavalle puolelle yli kaksikymmentä myrkyllisen katkeruuden ja pelon täyttämää toteamusta, joiden joukkoon mahtui yksi valtava plussa, sopu suvun ja seurakunnan kanssa. Tuijottaessani häkeltyneenä aikaansaannostani, totesin yhden pahan olevan moraalillisesti parempi vaihtoehto kuin parikymmentä sivuoiretta, jotka tuhoavat minut ja ihmiset ympärilläni. Päätös tulla kaapista oli sinä hetkenä lopullisesti tehty. Ja se seisoo niin vahvana sisimmässäni, ettei perääntyviä askeleita enää voida ottaa.

Yläaste kului täydellisyyttä tavoiteltaessa. Minulle riitti, että olin uskoni puolesta erilainen, en halunnut olla sitä myös seksuaalisuuteni suhteen. Otin mallia ystävistäni ja toimin kaikessan samoin kuin hekin. Poikaystävät, bileet ja seksi tulivat elämääni kuin itsestään. Kun paremmasta ei ollut tietoa, en edes ymmärtänyt miten vahingoitinkaan kehoani niillä. Tiesin pitäväni naisista, mutta luulin pitäväni myös miehistä. Olin päättänyt olla yksi muista, ja niin kauan kun seurustelu vastakkaisen sukupuolen kanssa onnistuisi, olisin täysin hiljaa tuntemuksistani.

Viisi vuotta sitten mainitsin ensimmäistä kertaa homoseksuaalisuudesta kotona, mutta luulen ettei sitä otettu vakavasti. Vahva humalatilani ja haluni järkyttää ja kapinoida saivat vanhempani epäilemään tunnustusteni todenperäisyyttä. Olin itsekin niin sekaisin ajatusteni kanssa, että puhuin toisena päivänä toista ja toisena toista. Kukaan ei voinut tietää missä ajatukseni liitelivät, sillä enhän tiennyt sitä itsekään. Tämä hetki oli kuitenkin jäänyt myös vanhempieni mieleen. Vuosien mittaan näitä känniavautumisia tuli lisää, mutta myös vakuutteluita ihanaakin ihanemmista poikaystävistä sateli suustani ahkeraa tahtia. Kun lopulta liityin seurakuntaan, olin päättänyt olla hetero hinnalla millä hyvänsä.

Viimeisin ja elämäni ainoa rakkaus paljasti minulle lopullisen totuuden. Kun edes suunnaton ihailu ja kunnioitus ei saanut minua tuntemaan vetovoimaa hänen vartaloaan kohtaan, oli aika myöntää, että myös sukupuolella on merkitystä parisuhteessa. Vaikka kaikki muu oli täydellistä, parasta mitä olen elämässäni kokenut, puuttuvan palan merkitystä ei voitu kieltää. Omassa heikkoudessani olisin voinut jäädä häneen kiinni, koska hän rakasti, arvosti ja kunnioitti enemmän kuin kukaan koskaan aiemmin, mutta tänään olen kiitollinen, että hän riuhtoi itseni irti. Olin oikeassa kuukausia sitten, minä en koskaan olisi voinut tarjota hänelle tarpeeksi. Hän sai esille todellisen itseni, auttoi minua voittamaan pelkoni ja lopulta ymmärtämään, että sydämen tila on ulkokuoren olemusta tärkeämpi. Vaikka nyt on vaikeaa, olen huomattavasti menneitä vuosia vapaampi.

Pyysin anovasti, ettei puolestani järjestettäisi rukousrinkejä tai muita vastaavia. Äiti kehotti minua lukemaan homojen eheytyksestä kertovan kirjan, mutta väsyneenä totesin, ettei kirjat tai rukouspiirit ole minua varten. Olen sinut itseni kanssa ja toivon myös heidän kunniottavan valintaani. Lopulta he lupasivat rakastaa minua samoin kuin ennenkin ja hyväksyä ratkaisuni. Varovasti kuitenkin pyysivät, että en vuotaisi tietoja seurakuntaani...