Ikuisuuskysymyksiä

Elämä olisi niin paljon helpompaa, jos joku viisas osaisi kertoa, mikä on elämän tarkoitus. Ollaanko täällä ihmisiä varten vai onko vain oman sielun tilalla/puhtaudella merkitystä kuollessamme. Jos uskoo taivaaseen, helvettiin, jälleensyntymiseen tai kuoleman jälkeiseen elämään ylipäätänsä, liittyy lähes kaikkiin uskomuksiin jonkinnäköinen viimeinen tuomio. Mielenkiintoista on pohtia, millä perustein kyseisellä tuomiolla tuomitaan. Kummilla on enemmän painoarvoa, teoilla vaiko ajatuksilla?

Jos on niin, että ihmisen on tultava yhdeksi Jumalan/maailmankaikkeuden sielun kanssa, niin eikö helpoin tapa puhdistautua olisi täydellinen eristäytyminen muista. Yksin kun jossain tolpan nokassa istuisi päivät pitkät, niin tuskin ahneus ja himot pääsisivät sielua saastuttamaan. Puhumattakaan pahoista teoista; väkivaltaisuudesta, varkauksista, ilkeistä sanoista. Sitä katsoisi maailmaa niin paljon korkeammalta, omat tunteet olisi helppo hallita, kun ei ulkopuoliset olisi niitä horjuttamassa. Kun kukaan ei kävelisi vastaan, ei tulisi vertailtua itseään muihin, sitä ei tuntisi kateutta, ylemmyyttä tai alemmuutta. Kun kukaan ei koskaan loukkaisi, niin ei sitä myöskään tulisi sanottua pahasti takaisin. Murheina saattaisivat olla yksinäisyys, pelko, itsekkyys ja muutama muu, mutta joka tapauksessa virheiden määrä vähenisi huomattavasti.

Jos taas on niin, että meidän pitäisi olla valoina ihmisten keskuudessa, sattuu virheitä sitä enemmän mitä hurjemman porukan valitsee. Sitä saattaa jopa muuttua itse samanlaiseksi tai ainakin ajoittain katkeroitua todella pahasti. Virheistä voi kyllä oppia, kipu voi kasvattaa, mutta yleensä sitä ennen tulee hakattua päätä seinään pidemmän aikaa. Jeesuksen esimerkki on kyllä aivan mahtava, mutta en ole ollenkaan varma, että minä itse pysyisin synnittömänä (tai selviäisin edes vähin synnein) sairaiden, syntisten ja rikkinäisten ihmisten joukossa. Ja mikäli teot ratkaisevat, miten käy kaikkien niiden ihmisten, jotka elävät vain sitä omaa arkeaan sen enempää auttamatta tai vahingoittamatta muita.

Tähän kysymykseen kristityt yleensä tarjoavat vastaukseksi armoa: kaikki pääsevät taivaaseen, kunhan vain tunnustavat Jeesuksen Jumalan pojaksi ja syntien sovittajaksi. Ei kovin oikeudenmukaiselta kuulosta tämäkään teoria. Millään ei olisi mitään väliä, kunhan vain muistaisi pyytää anteeksi kuollessaan, kaikki ovat Jumalalle samanarvoisia. Kaikki muut paitsi muihin uskontokuntiin kuuluvat ihmiset, heidän kohtalonsa on palaa ikuisesti helvetissä, koska eivät oppineet tuntemaan Jumalaa oikealla nimellä, olivatpa sitten pienen pieniä lapsia tai koko elämänsä henkistä tietä vaeltaneita suuria opettajia. Enpä usko. Uskon siihen, että jokainen tuomitaan tekojensa/ajatustensa mukaan, eikä kukaan pääse epäpuhtaana taivastenvaltakuntaan, jos sellainen on olemassa muuna kuin olotilana. Silti sama kysymys jää ilmaan, onko millään muulla väliä kuin sielun puhtaudella.

(Mielenkiintoisia nämä uskonnot, pää tosin hajoaa, kun koskaan yhteenkään kysymykseen ei löydy vastausta, mutta ehdotuksia otetaan vastaan)

Ajatuksia avoimesta suhteesta ja omistushalusta

Yhden blogin innoittamana päädyin minäkin pohtimaan tätä aihetta uudelleen ja vähän laajemmin:

Minulla on monia syitä suosia avoimia suhteita perinteisten parisuhteiden sijaan. En koe, että yksi kumppani ei riittäisi minulle, harvemmin edes käytän oikeuttani harrastaa seksiä muiden kuin rakkaani kanssa. Koen kuitenkin olevani vapaa, en ahdistu niin kuin tavallisissa suhteissa, jopa mustasukkaisuutta ilmenee vähemmän avoimessa suhteessa ollessani. Miksikö? Tavallisesti pelkään tulevani petetyksi, en välitä niinkään siitä onko toisella muita, vaan siitä mitä muut puhuvat. Tiedän kyllä, ettei muiden mielipiteistä pidä välittää, mutta en todellakaan halua olla julkisesti sinisilmäinen tyttö, joka kuvittelee kumppaninsa olevan uskollinen vaikkei ole. Syrjähypyn salaamisesta sitäpaitsi seuraa valheiden kierre, jonka vuoksi suhde tuhoutuu ennenpitkään. On huomattavasti helpompaa, kun se oma rakas on myös paras ystävä, ja molemmat saavat pitää itsenäisyytensä.

Minulle suhteen tarkoitus on siinä, ettei minun tarvitse taivaltaa tätä elämää yksin. Kaipaan läheisyyttä, kaipaan rakkautta, ystävyyttä, seksiä ja ylipäätänsä kaikkea, mitä suhde tuo mukanaan. En kuitenkaan halua toista omistaa, en tahdo tehdä jatkuvasti kompromisseja, luopua unelmistani toisen vuoksi, tapella raha-asioita ja anella lupaa baari-iltaan ystävien kanssa. En tahdo kumppanista tulevan se, jonka luota lähdetään hermolomalle, jolta salataan asioita ja jonka nipotusta pelätään. Monille seurustelukumppani on kuin äiti; turhan huolehtiva, kotiintuloaikoja asettava ja kaikkea kontrolloiva ihminen. Sitä minä en omalta suhteeltani halua.

En väitä, ettenkö toivoisi olevani ainoa, jonka rakkaani näkee, ainoa, jota hän haluaa. Minulle ratkaisu ei kuitenkaan ole se, että minä itse vaatisin toiselta uskollisuutta. Niin kuin olen jo varmaan joskus aikaisemminkin maininnut, tahdon olla joka hetki varma kultani kanssa ollessani, että hän on siinä vapaasta tahdostaan, ei painostuksen alaisena. Muut kumppanit saa jäädä sitten, kun hän ei enää ketään muuta halua, sitä ennen uskollisuusvaatimukset ovat puhdasta itsekkyyttä. Ja ollessani aivan rehellinen itselleni, niin ainut syy siirtyä perinteiseen parisuhteeseen olisi ympäristön hyväksyntä, ei minun mustasukkaisuuteni.

Seksillä on myös kautta aikojen pidetty valtaa, ja mikäpä olisikaan parempi keino osoittaa suuttumustaan kuin pihtaaminen suhteessa, jossa toisella ei ole lupaa muihin koskea. Ehdottomasti positiivisena asiana näen juuri tuon valtapelin pois jäämisen, sillä se on aivan yhtä alhaista kuin parisuhdeväkivaltakin. Ajatus toisen omistamisesta, omaan tahtoonsa painostamisesta ällöttää. Toista pitäisi rakastaa ehdoitta juuri sellaisenaan, ei täydellisyyttä hipovana muottina, esittelyesineenä.

Tätä kirjoittaessani en tahdo kuulostaa ylimieliseltä, en minä täydellinen ole. Huomaan usein vertaavani nykyistä entiseeni, tulevani mustasukkaiseksi, odottavani häneltä jatkuvaa ihailua jne., mutta tästä kaikesta tahdon päästä eroon. Oppia löytämään onnen itsestäni, oppia arvostamaan kehoani ja nauttimaan ulkonäöstäni ilman, että joku kokoajan toitottaa minun olevan kaunis. En halua, että onneni on jatkuvasti riippuvainen parisuhteen tilasta. Tahdon olla vapaa ja antaa kaikkien muidenkin olla. Mitä vähemmän tätä elämää kontrolloi, sitä paremmalta se tuntuu.

Mitä vielä on tehtävissä?

Yritän oppia rakastamaan uudelleen, itseäni, Jumalaa, maailmaa. En voi sulkea silmiäni todellisuudelta, mutta voin yrittää nähdä asiat positiivisemmin. Tiedän kyllä, ettei tätä ihmiskuntaa pelasta enää mikään, mutta koska en voi koko ihmiskuntaa yksin sukupuuttoonkaan ajaa, niin on yritettävä tehdä edes jotakin. Itse tietenkin pidättäydyn lastenhankinnasta ja omalta osaltani estän pahojen ihmisten lisääntymisen. Milloin ihmiset oppivat, ettei yksikään meistä täällä saa hyvää niin paljon aikaiseksi kuin pahaa? Kaikki, mitä minä omistan, on joltain toiselta pois, joka kerta syödessäni tai liikkuessani luonto ajautuu kohti tuhoa. Ennen kaikkea vedän tahtomatta puoleeni negatiivisia asioita ajatuksillani ja sanoillani loukkaan ihmisiä enemmän kuin autan. Minä, joka vielä yritän olla hyvä ihminen, välttää välinpitämättömyyttä ja olla mahdollisimman epäitsekäs, puhumattakaan niistä, jotka eivät ymmärrä tehdä mitään yhteisen pallomme hyväksi. Ihmiset ovat maailman syöpä, siitä ei päästä mihinkään.

Koen nyt jo aivan liikaa tuskaa. Sydämeni palaa rakkautta ja tuskaa. Rakkaus tulvii yli äyräiden, muttei kukaan ota sitä vastaan. Olen kuin poika kirjassa ”suudelma”, haluan hukuttaa ihmiset omenan kukkiin, mutta ihmiset eivät näe kuin itsensä. Tyttö joka huutaa keskellä kauppakeskusta ihmisille ”suudelkaa toisianne, rakastakaa”, mutta ihmiset vaan nauravat. Miten ihmeessä tämä maailma on voinut muuttua tällaiseksi? Ei siitä edes ole kauaa, kun perheet asuivat yhdessä, pitivät huolta vanhuksista, olivat ystäviä naapureidensa kanssa, tunsivat yhteenkuuluvuutta kansana. Mitä on tapahtunut? Tämä pahoinvoiva sinkkuyhteiskunta on kyllä onnistunut jossain määrin parantamaan naisen asemaa, mutta samalla esineellistänyt naisten lisäksi myös miehet. Yksilönä se ei ole oppinut kunnioittamaan ketään, hienoja sanoja se on kyllä oppinut. Vapaus, veljeys ja tasa-arvo? Hmm. tuttuja sanoja, mutta missä ne ovat, missä ne näkyvät? Sekö on vapautta, että saa tehdä mitä tykkää, että saa vapaasti polkea muita jalkoihinsa kunhan ei jää kiinni. Se että saa omia kaiken itselleen, että rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät, että voimakkaat ja häikäilemättömät moraalittomat ihmiset saavat johtaa tätä ihmiskuntaa, koska kansa niin haluaa. Ei, ei se ole vapautta, mutta vapaudeksi se on naamioitu, koska muusta vapaudesta ei kansa mitään tiedä. Todellisuudessa vapaus on irtautumista egosta, mahdollisuus katsoa elämää yläpuolelta ilman itsekkyyden huntua silmillä. Vapautta on hallita himonsa, antaa anteeksi, hylätä pintakuori ja uskaltaa olla oma itsensä. Vapautta on uskaltaa näyttää heikkoutensa ja olla aito, vapautta on se, että kelpaa omana itsenään ilman kaunista enemmistön suosimaa ulkokuorta, tehokkuutta, paremmuutta, hienoja titteleitä. Vapautta on kaivaa sielu esille kaiken meitä hallitsevan pahuuden alta. Vapautta on elää tässä hetkessä kantamatta huolta huomisesta. Sana veljeys alkaa jo naurattaa, kun edes naapureille ei uskalleta moikata hississä, vanhempien huomiosta opitaan kilpailemaan sisarusten kanssa pienestä pitäen, miellytä tai ole ilmaa, jopa ystävyydessä hyötysuhde tuntuu painavan enemmän kuin ihmisyys, ainakin alkuun kun kavereita valitaan. Tasa-arvo, hah! Siinä missä nykyään korostetaan, että seksuaalivähemmistöt ja maahanmuuttajat tulee hyväksyä, lisääntyy koko ajan elitismi. Asiakaspalvelijana näen, miten ihmiset tahtovat erottautua, korostaa omaisuutta, olla ylempää yhteiskuntaluokkaa. Eivät he tasa-arvoa tahdo, kuninkaiksi he itsensä julistaisivat jos suinkin kykenisivät.

No, täällä ollaan jo, eikä itsemurha aiheuttaisi mitään muuta kuin pahoinvointia läheisissäni. Kun täällä jo ollaan, on hyvä miettiä, miten maailma voisi olemassaolostani hyötyä. Miten omalla kohdallani voisin maailmaa parantaa. Voin ainakin pyrkiä auttamaan läheisiäni niin paljon kuin suinkin mahdollista, voin yrittää herättää heissä ajatuksia, opettaa heitä antamaan anteeksi ja kehottaa tyytymään vähään ja olemaan kiitollisia. Voin tukea ihmisoikeusjärjestöjä rahallisesti, kirjoittaa tekstejä, jotka muuttavat maailmaa, voin pyrkiä itse olemaan onnellinen. On yritettävä luopua egosta ja ajateltava koko ihmiskunnan parasta, yhteistä hyvää.

Vaarallinen kohtaaminen

Tunteeni ovat nyt niin sekaisin, että en saa sanaakaan suustani. Törmäsin nimittäin äsken entiseeni baarissa ollessani. Olimme juuri ystävieni kanssa puhuneet hänestä: he kyselivät uudesta rakkaastani, rakastanko häntä, ja minä sanoin, että ehjä puoli minussa rakastaa, rikkinäinen on vielä toisen oma. Ja sitten hän seisoi suoraan edessäni, ensimmäistä kertaa seitsemään kuukauteen! Hän näki minut, muttei katsonut päinkään. Tai katsoi, mutta vain sivusilmällä. Minä katsoin häntä, mutta en niin, että hän olisi sen huomannut. En ymmärrä tätä, olemmehan me järjestäneet asiat niin, ettei vahingossakaan törmätä, toinen puoli kaupungista on minun ja toinen hänen. Minun oli pakko lähteä, ettei mitään tapahtuisi. Hän oli niin erinäköinen, niin minäkin, aika on muuttanut meitä paljon. Komeampi kuin koskaan tahtoisin sanoa, mutta en saa ajatella häntä. Ihme kyllä, sydämeni ei hypähtänyt kurkkuuni, kai minä olen jo irti, ainakin melkein kokonaan.

Mutta ei uhka ole vielä ohi, ei läheskään. Hän saattaa aivan hyvin eksyä oveni taakse vielä tänä yönä. On hän tehnyt niin miljoonia kertoja ennenkin. Enkä minä ikimaailmassa pystyisi vastustamaan häntä, olen tuhoon tuomittu. Toisaalta luotan siihen, että hän ymmärtää pysyä poissa. Jos emme voi saada toisiamme, on meidän turha kiusata itseämme. Minä teen kuolemaa…

Ehkä tämän kuoleman takana on viimein vapaus?



Aamu on vihdoin koittanut, hengissä ollaan selvitty. Puhelimeni kyllä soi läpi yön, mutta yksikään puhelu ei ollut häneltä. Olen yhtä aikaa helpottunut ja pettynyt. On pelottavaa huomata, miten sitä onkin toisen armoilla. Onneksi sentään olin selvin päin, muuten en ehkä olisi hillinnyt itseäni, olisin aivan varmasti mennyt juttelemaan tai lähettänyt viestin. Nyt join rauhallisesti kaksi siideriä, jotta en näyttäisi pakenevalta, ja lähdin kotiin. Ainakin annoin ymmärtää, että olen jo jatkanut elämääni. Onko se sitten totta, en tiedä, mutta ainakin yritän parhaani.

Päämääränä vapaus

Olen niin täynnä pyhää vihaa, että jos nyt joku psykologi pääsisi analysoimaan minua, saisin varmasti hullun paperit. Tunnen kuinka demonit tanssivat ympärilläni yrittäen saada minut vajoamaan pohjalle, upottaakseen minut elävänä helvettiin. Hyökkäys tämä on. Ihmettelen, miksi tajusin sen vasta nyt. Olen suututtanut pahan, yllyttänyt sen koko armeijan kimppuuni, astunut sen reviirille ja yrittänyt varastaa siltä ihmisiä vapauteen. Nyt on koston aika.

Muistelen eilistä iltaa, hiljaisia sanoja, jotka laskin rukouksena ilmaan, lupauksia kullalleni. Lupasin auttaa hänet ylös, olla hänen tukenaan, murtaa hänen kyynisyytensä ja opettaa rakastamaan. Nukkumaan mennessäni vietin tunteja unelmoiden paremmasta tulevaisuudesta, päätin heikkoudestani huolimatta aloittaa taistelun. Ja taistelu todella alkoi; heti aamulla nukuin pommiin, olin neljä tuntia myöhässä töistä. Minä suutuin Jumalalle, suutuin kohtalolle, sille, joka sallii tällaista tapahtuvan. Suutuin itselleni, halusin vain viiltää ranteeni auki, juoda itseni humalaan, ahmia ja oksentaa. Sitten tajusin, ei Jumala minua vastaan ole hyökännyt, ei Hän tätä ole sallinut, pahuus minun kimpussani on. Ne tietävät arimmat paikkani, tuntevat rahahuoleni, ja mihin muuhun olisikaan helpompi iskunsa suunnata kuin työpaikkaani, josta elantoni on riippuvainen.

Pahuus yrittää pitää minua vallassaan, se juonii ja pelottelee, jotta ymmärtäisin pysyä kiltisti masentuneena, maailmaa ja ihmisiä vihaavana henkilönä, joka ei vahingossakaan saa aikaan mitään hyvää. Se kuristuu köydeksi kaulalleni, uhkaa hukuttaa rahahuoliin, ihmisten vihaan ja pettymyksiin, se yrittää tuhota keinolla millä hyvänsä. Ja se on taitava, melkein yhtä taitava mitä valo on, ja se iskee nopeammin ja näkyvämmin kuin mikään muu. Mutta niin kauan kuin minussa henki pihisee, minä taistelen vastaan. Minä vapautan itseni ja kultani kyynisyyden valtakunnasta, katkon piikkilangat ympäriltämme vaikka paljain sormin, taistelen ilman haarniskaa, uhraan mitä uhrata pitää. Enkä minä tyydy vain meihin, otan mukaani jokaisen apua tarvitsevan. En minä vihaa pahoja ihmisiä, vihaan demoneja, jotka pitävät heitä vallassaan. Jokainen meistä tarvitsee vapauttajaa.

(Kuvaan Jumalilla/valolla ja demoneilla/pahuudella enimmäkseen pääni sisällä käytävää taistelua. Käytän kielikuvia, joilla kuvaan tunteitani, joten ei kannata lukea liian kirjaimellisesti).

Virhe, jota ei voi enää korjata

Toivoisin tässä hetkessä, että maa nielisi minut sisäänsä. Että voisin vajota pohjalle niin, ettei yksikään edes katsoisi perään. Aivan kuin joku olisi kiertänyt kuristusnarun kaulani ympärille ja nyt nykisi sitä pikkuhiljaa vuoroin antaen armoa ja tahtoen tappaa. Olin myöhässä töistä, enkä vain vähän, kokonaiset neljä tuntia. Kukaan ei tiedä vielä. Pomo saapuu puolen tunnin päästä vuoroon, silloin olen oikeuden edessä. Eikä tämä ole ensimmäinen kerta, ehkä kolmas, eikä minulla ole mitään selitystä. Menin aikaisin nukkumaan täysin selvin päin, heräsin vähän ennen kahta iltapäivällä. Vatsaani sattui, oli hirveä olo, eikä minulla ole hajuakaan miksi. Juoksin pysäkille, siistiydyin töissä, yritin korjata edes jotakin. Mutta tässä ei ole enää mitään korjattavaa, ei tästä enää voi selvitä.

Rakastatko minua?

Viikonloppu meni kullan kanssa baarissa ja ajelemassa ollessa. Tuli keskusteltua paljon tunteista. Hän kysyi minulta, rakastanko häntä. En osannut sanoa oikein mitään. Lopulta sanoin, että rakastan niin kuin enemmistö rakkauden käsittää, mutta minulle itselleni rakkaus on niin suuri sana, että en halua sanoa sitä ennen kuin sitä tosissani tarkoitan. Omatuntoni kuitenkin alkoi vaivata, koska en ollut kertonut mitään omista tunteistani, vaikka hän oli jo kertonut rakastavansa minua. Eilen yöllä sitten lähetin hänelle tekstiviestin, jossa kerroin rakastavani häntä ja haluavani vain hänet. Toisaalta totta, toisaalta ei.

Ketään en ole koko elämäni aikana niin rakastanut kuin entistäni rakastin. Enkä toisaalta edes usko, että pystyn milloinkaan rakastamaan ketään niin kuin häntä rakastin. Mutta mennyt on mennyttä, ei sitä saa takaisin, vaikka miten paljon yrittäisi. Olosuhteet huomioon ottaen rakastan kyllä kultaani. En edes katso muihin päin, kenenkään muun kosketus ei tunnu miltään, mietin häntä jatkuvasti ja haluan viettää kaiken vapaa-aikani hänen kanssaan. Eli rakastanhan minä, mutta en niin paljon kuin voisin rakastaa. Jos onnistun löytämään hänestä joskus sellaisen filosofisen ja rakkaudellisen puolen niin voi olla, että alan rakastamaan häntä niin kuin entistäni rakastin. Jos löydän hänestä maailmanparantajan, niin kaikki on mahdollista.

Pelkoni on siinä, että vedämme toisemme alas. Minä vihaan maailmaa kaikkine pahuuksineen ja hän taas ihmisiä yksilöinä. Minä en koskaan tuomitse ketään sormella osoittamalla vaan puhun yleisesti ahneudesta, hyväksikäytöstä ja väkivallasta koko ihmiskunnan synteinä. Hän taas kiinnittää huomionsa yksityiskohtiin, tietyn ihmisen epäaitouteen, eikä pelkää sanoa ääneen ajatuksiaan. Yhdessä olemme entistä kyynisempiä, eikä minusta ole yksin nostamaan meitä ylös. Enkä todellisuudessa edes jaksa uskoa, että tämä maailma koskaan muuttuisi paremmaksi paikaksi. Toisaalta pitäisi olla onnellinen pienistäkin muutoksista ja yrittää päivittäin saada jotakin hyvää aikaiseksi.

Kävin vanhempieni luona viikonloppuna. Tuntuu, että elämä on vienyt heidänkin uskonsa ihmeisiin. Hekin ovat avanneet silmänsä ja nähneet karun todellisuuden. Ja se todellisuus on tyhjääkin tyhjempi. Arjen rutiineita, ei mitään muuta. Se tyhjyys kannattelee itse itseään, aika juoksee eteenpäin tuoden tullessaan vain entistä kovempia elämänarvoja. En ole ikinä ymmärtänyt, miten arjen ja yhteyden suurempaan voisi yhdistää.

Olen niin onnellinen opiskellessani, hiljaisuutta kuunnellessani, maalatessani, kirjoittaessani, kultani kanssa ollessani jne., mutta ahdistun aikatauluista, töistä ja kaikista typeristä arjen velvoitteista. En ole tippaakaan käytännöllinen ihminen, hyvä jos osaan makaronia keittää ja kattolampun vaihtaa. Siivoan tasan silloin, kun joku on tulossa kylään. Äiti kutsuu sitä todellisuuden pakenemiseksi, sitä kai se onkin. Elän mieluummin haavemaailmassani kuin tässä oikeassa. Kirjat, elokuvat, maalaaminen ja kirjoittaminen vievät kaikki minut kauas pois arjesta, satumaahan, jossa on parempi elää. Siellä olen ja sinne jään.